Updated 2026-08-30

Miksi samoja sikarimerkkejä on olemassa sekä kuubalaisina että ei-kuubalaisina versioina?

Koska vuosina 1959–60 Kuuban vallankumouksellinen hallitus kansallisti saaren kaikki sikaritehtaat, ja perheet Cohiban, Montecriston, Partagásin ja H. Upmannin kaltaisten merkkien takana menettivät oikeuden valmistaa niitä maassa. Monet rakensivat samat nimet uudelleen ulkomailla. Lopputulos pätee edelleen tänään: yksi nimi, kaksi toisiinsa liittymätöntä sikaria, valmistettuna eri maissa eri yhtiöiden toimesta.

Mitä vuonna 1959 todella tapahtui?

Ennen vallankumousta Kuuban sikariteollisuus oli joukko yksityisomistuksessa olevia tehtaita, joista useat olivat peräisin 1840-luvulta. Suurimman osan niistä rakensivat espanjalaiset ja muut eurooppalaiset maahanmuuttajaperheet, jotka olivat asettuneet Havannaan ja Pinar del Ríoon. 15. syyskuuta 1960 uusi hallitus kansallisti teollisuuden täysin. Partagásin ja H. Upmannin omistajat menettivät tehtaansa sinä päivänä, yhtenä kuudestatoista samalla kertaa takavarikoidusta; valtio piti itsellään sekä rakennukset että tavaramerkit.

Merkkien rakentajat lähtivät suurimmaksi osaksi maasta, aluksi Floridaan, lyhyeksi aikaa Espanjan Kanariansaarille, ja lopulta — valtaosan teollisuudesta osalta — Nicaraguaan, Hondurasiin ja Dominikaaniseen tasavaltaan, maihin, joiden ilmasto on riittävän lähellä Kuuban ilmastoa samansukuisen kasvin viljelyyn, vaikka maaperä ei koskaan olekaan täysin samanlainen. Nämä maanpaossa olevat ovat suurin syy siihen, että "uuden maailman" sikariteollisuutta ylipäätään on olemassa. (Siitä, miten tämä maaperäero näkyy lehdessä, katso Kuuba vs. uuden maailman terroir.)

Kahdelle erilaiselle merkkityypille tapahtui sen jälkeen kaksi eri asiaa. Vanhoista, jo kuuluisista kuubalaisista nimistä — Partagás, H. Upmann, Romeo y Julieta, Montecristo — käytiin kiistaa, ja jokainen niistä on nykyään olemassa kahtena erillisenä sikarina, jotka jakavat yhden nimen. Myöhemmät maanpakolaisperheet ohittivat tämän kiistan ja rakensivat sen sijaan kokonaan uusia nimiä.

Kuka valmistaa kuubalaista versiota tänään, ja kuka omistaa toisen puoliskon?

Jokaisen kuubalaisen nimen alla myytävän sikarin valmistaa Habanos S.A., joka perustettiin 1994 Kuuban yksinoikeudella toimivaksi sikarinvalmistajaksi ja -viejäksi. Sillä on aina ollut ulkomainen vähemmistöomistaja: ranskalais-espanjalainen Altadis osti 50 prosentin osuuden vuonna 2000, ja brittiläinen Imperial Tobacco (myöhemmin Imperial Brands) perinyt tämän osuuden ostaessaan Altadiksen 2008. Vuoden 2020 uutisoinnin mukaan Imperial myi osuutensa, vaikka kaikki lähteet eivät tätä myyntiä vahvista, joten ei ole yksiselitteisesti tiedossa, kenellä osuus tänään on — eikä tässä tekstissä arvailla asiaa.

Mikä on hyvin vakiintunutta ja hyödyllisempää tietoa: Altadiksen toinen haara, Altadis U.S.A., omistaa suoraan ei-kuubalaiset H. Upmannin, Montecriston ja Romeo y Julietan, joita valmistetaan Dominikaanisessa tasavallassa. Vuosien ajan yksi yhtiöperhe on siis istunut kuubalaisen/ei-kuubalaisen rajan molemmilla puolilla kolmen näistä neljästä nimestä osalta, sikarien itsensä koskaan sulautumatta yhdeksi tuotteeksi. Eri lehti, käärittynä eri tehtaissa: omistus ja fyysinen sikari osoittautuivat erillisiksi kysymyksiksi.

Neljä nimeä, jotka nyt ovat olemassa kahdesti

Kolme neljästä kulki samaa tietä: kansallistamisen jälkeen Yhdysvaltain oikeudet päätyivät konsernille, josta tuli Altadis, jonka tehdas La Romanassa, Dominikaanisessa tasavallassa, valmistaa kaikki kolme tänään. Montecriston perustaja Alonso Menéndez ja H. Upmannin omistajat pakenivat molemmat vuonna 1960 ja yrittivät ensin uudelleenlanseerausta Kanariansaarilla, ennen kuin liiketoiminta järjestäytyi uudelleen siellä.

Partagás kulki eri tietä. Ramón Cifuentes, joka johti merkkiä, pakotettiin pois ilman korvausta vuonna 1960. Hän lanseerasi myöhemmin Partagásin uudelleen Yhdysvalloissa General Cigar Companyn kanssa, joka rekisteröi amerikkalaisen tavaramerkin 1978 ja siirsi tuotannon, lyhyen Jamaika-pysähdyksen kautta, Dominikaaniseen tasavaltaan vuoteen 1979 mennessä. General Cigar kuuluu nykyään tanskalaiseen Scandinavian Tobacco Groupiin: eri yhtiöperheeseen kuin se, joka on muiden kolmen takana.

Romeo y Julietan nimi on yksinkertaisesti espanjaa Shakespearen näytelmän nimestä.

Miten Cohiba voi olla jakautunut, jos mikään perhe ei koskaan omistanut sitä?

Cohiba ei sovi maanpakolaiskaavaan, koska vuonna 1959 ei ollut Cohibaa kansallistettavaksi: merkkiä ei vielä ollut olemassa. Fidel Castron oman myöhemmän kertomuksen mukaan vartijan sikari teki häneen niin suuren vaikutuksen 1960-luvun puolivälissä, että valtio jäljitti kääntäjän ja rakensi erillisen tehtaan, El Laguiton, toimittamaan sekoitusta Castrolle ja johtaville virkamiehille. Kuuban tupakkamonopoli asetti Cohiban julkiseen myyntiin ensimmäistä kertaa vuonna 1982.

Ei-kuubalainen Cohiba on olemassa suppeammasta syystä. General Cigar Company oli rekisteröinyt "Cohiban" yhdysvaltalaiseksi tavaramerkiksi jo 1978, neljä vuotta ennen kuin kuubalaista versiota myytiin kenellekään, ja alkoi myydä dominikaanisvalmisteista sikaria tällä nimellä. Kuuban valtion tupakkayhtiö haastoi oikeuteen saadakseen nimen takaisin kun kaksi versiota kilpailivat suoraan toisiaan vastaan, ja häviössä: liittovaltion muutoksenhakutuomioistuin ratkaisi asian General Cigarin hyväksi helmikuussa 2005, ja korkein oikeus kieltäytyi käsittelemästä jatkovalitusta kesäkuussa 2006. General Cigarin Cohibassa on edelleen huomautus, että sillä ei ole yhteyttä samannimiseen kuubalaiseen merkkiin.

Miksi kuubalaista Davidoffia ei enää ole?

Kaikki hyllyllä olevat nimet eivät elä tänään kaksoiselämää. Davidoff on tapaus, jossa Kuuba menetti merkin kokonaan. Zino Davidoff, geneveläinen tupakkakauppias, laittoi nimensä kuubalaisvalmisteisiin sikareihin vuodesta 1968 alkaen, käärittynä samassa El Laguiton tehtaassa, joka valmisti Cohibaa. Yhteistyö päättyi huonosti: elokuussa 1989 Davidoff poltti julkisesti yli 100 000 sikaria, jotka hän arvioi liian huonoiksi kantamaan hänen nimeään, ja vuoteen 1991 mennessä kuubalaisvalmisteisen Davidoffin tuotanto oli loppunut kokonaan, molemminpuolisella sopimuksella.

Tuotanto siirtyi sen jälkeen Dominikaaniseen tasavaltaan, ja myöhemmin myös Hondurasiin, nykyisen Baselissa, Sveitsissä sijaitsevan Oettinger Davidoff Groupin alle. Kuubalaista Davidoffia ei ole valmistettu sen jälkeen. Tämän yhden nimen kohdalla ei-kuubalainen versio ei kilpaile kuubalaisen kilpailijan kanssa: se on yksinkertaisesti ainoa jäljellä oleva.

Miksi osa maanpakolaisperheistä rakensi uusia nimiä sen sijaan?

Kaikilla maanpakolaisilla ei ollut tavaramerkkiä, jonka puolesta kannattaisi taistella. Jotkut nykyisen uuden maailman teollisuuden merkittävimmistä hahmoista lähtivät Kuubasta omistaen maatilan tai tehtaan työpaikan, ei globaalia merkkiä, ja aloittivat uudelleen omalla nimellään.

• Padrón: José Orlando Padrónin perheen tupakkatila lähellä Pinar del Ríoa kansallistettiin; hän lähti Kuubasta vuonna 1961 ja perusti Padrónin Miamissa vuonna 1964, siirtäen tuotannon myöhemmin Estelíin, Nicaraguaan lähemmän pääsyn vuoksi vastaavaan lehteen.
• Oliva: perhe oli kasvattanut tupakkalehtiä Pinar del Ríossa vuodesta 1886. Gilberto Oliva vanhempi lähti vuoden 1959 jälkeen, viljeli Espanjassa ja sitten Nicaraguassa vuodesta 1969, ja lanseerasi valmiin sikarimerkin, Oliva Cigar Co:n, vasta 1995, poikansa kanssa.
• My Father: José "Pepín" García oppi kääntämisen lapsena Kuubassa ja rakensi maineensa siellä ennen lähtöään. Hän laittoi myöhemmin omaan nimeensä yhtiön, jota johdetaan nykyään Estelístä, Nicaraguasta, ja El Paraísosta, Hondurasista.
• Arturo Fuente: poikkeus ajankohdan suhteen. Arturo Fuente lähti Kuubasta Tampaan, Floridaan vuonna 1902 ja perusti yhtiönsä siellä vuonna 1912, vuosikymmeniä ennen vallankumousta. Hänen jälkeläisensä pitivät sen toiminnassa vuoden 1924 tehdaspalon, vuoden 1946 uudelleenlanseerauksen kotitalon kuistilta ja useiden muuttojen läpi, päätyen Dominikaaniseen tasavaltaan vuodesta 1980 alkaen.

Yhdelläkään näistä neljästä ei ole kuubalaista vastinetta, joka kilpailisi nimestä, koska mikään niistä ei ole jatkoa jollekin, jonka valtio nykyään omistaa. Ne ovat erillinen haara samasta pakkosiirtymästä.

Millä taloilla ei ole lainkaan Kuuba-tarinaa?

Kahta nimeä kannattaa mainita päinvastaisesta syystä: mikään vuonna 1959 ei koske niitä. Toscano juontaa juurensa Toscanan suurherttuakunnassa vuonna 1818 perustettuun valtion tupakkatehtaaseen, käyttää fermentoitua Kentucky-siementupakkaa, kuivattuna tammen ja pyökin savussa, eikä koko tätä tarinaa koskevaa kuubalaista siementupakkaa, ja sitä valmistetaan edelleen Italiassa tänään. Villiger perustettiin 1888, kun Jean Villiger perusti sen sveitsiläisessä Pfeffikonin kylässä, ja se on edelleen perheen omistuksessa viidennessä sukupolvessa, tunnettu lähinnä koneellisesti valmistetuista sikareista ja sikarilloista, ei tämän muun historian käsittelemästä käsin kääritystä kategoriasta.

On myös syytä huomata, ettei mikään tästä näy nauhassa. Painettu nimi ei kerro, kumpi kahdesta toisiinsa liittymättömästä tehtaasta on käärinyt käsissäsi olevan sikarin — yksi syy siihen, miksi pelkkä nauhateksti on heikompi signaali kuin yleisesti oletetaan, aihe, jota käsitellään kohdassa miksi vain nauhaan perustuvat sikariskannerit epäonnistuvat.

Lyhyt yhteenveto

• Vuosina 1959–60 Kuuba kansallisti sikaritehtaansa ja piti itsellään merkkien nimet; merkkien takana olleet perheet lähtivät suurimmaksi osaksi maasta.
• Partagás, H. Upmann, Romeo y Julieta ja Montecristo ovat nyt olemassa kahtena erillisenä sikarina yhden nimen alla: kuubalainen Habanos S.A:n valmistama ja ei-kuubalainen, valmistettuna pääosin Dominikaanisessa tasavallassa.
• Cohiballa ei koskaan ollut vallankumousta edeltävää perheomistajaa: se on valtion luomus, jonka yhdysvaltalainen tavaramerkki päätyi eri yhtiölle oikeustaistelun jälkeen, joka päättyi 2006.
• Davidoff kulki toiseen suuntaan. Kuuba menetti koko merkin vuonna 1991, eikä kuubalaista versiota ole ollut sen jälkeen.
• Padrón, Oliva, My Father ja Arturo Fuente valitsivat erillisen maanpakolaisreitin: rakensivat kokonaan uusia nimiä sen sijaan, että olisivat taistelleet vanhoista.